Barokki (1600–1750)

Noin vuonna 1600 italialaiset muusikot halusivat tavoittaa uudelleen antiikin teatterin voiman. He keksivät säestetyn monodian: tunteita ilmaiseva sooloääni, jota tukevat bassolinja ja soinnut. Näin syntyi ooppera, ensin Perin Euridice (1600) ja sitten Monteverdin L’Orfeo (1607).

Barokkimusiikin sydän on kenraalibasso (basso continuo): cembalo, urut, luuttu tai kitara soittaa bassoa koko ajan ja improvisoi numeroin merkityt soinnut. Sen yläpuolella melodiat ovat täynnä koristeita (trillejä, mordentteja, appoggiaturoja). Tällöin myös duuri- ja mollisävellajit ottivat vallan, ja koskettimet viritettiin niin, että yhä useampia sävellajeja voitiin soittaa.

Barokki rakastaa kontrastia: voimakasta ja hiljaista lohkoina (”porrasdynamiikka”), solisti orkesteria vastaan konsertossa, kuoro orkesteria vastaan oratoriossa. Vivaldi vakiinnutti konserton kolmiosaisen muodon, Corelli sonaatin muodon.

Koskettimille tämä on tanssisarjojen (allemande, courante, sarabande, gigue, menuetti), preludien ja fuugien aikaa. Bach kokosi kaiken yhteen: hänen inventionsa ja Das wohltemperierte Klavier ovat yhä pianonsoiton opiskelun ytimessä. Noin vuonna 1700 Firenzessä Cristofori keksi cembalon, joka pystyi soittamaan ”piano e forte”: tulevan pianon.