1900-luvun modernismi (1900–1950)

Noin vuonna 1900 romanttinen harmonia oli niin täynnä kromatiikkaa, että tonaliteetti alkoi hajota. Useita teitä avautui, usein yhtä aikaa, mikä tekee 1900-luvusta hyvin monimuotoisen.

Schönberg hylkäsi tonaliteetin (atonaalinen musiikki) ja kehitti noin 1921–1923 dodekafonian eli kaksitoistasävelmenetelmän: kaikkien kahdentoista kromaattisen sävelen sarja järjestää koko teoksen. Stravinski aiheutti skandaalin vuonna 1913 Kevätuhrilla, jossa rytmistä tulee päävoima: arvaamattomia aksentteja ja jatkuvasti vaihtuvia tahtilajeja.

Bartók kiersi Unkarin ja Romanian maaseutua fonografin kanssa tallentamassa talonpoikaislauluja; niistä hän ammensi epäsymmetrisiä rytmejä ja epätavallisia moodeja. Toiset sekoittivat sävellajeja (polytonaalisuus, Milhaud) tai palasivat vanhoihin muotoihin modernin harmonian kera (uusklassismi).

Jazz kiehtoi klassisia säveltäjiä: Ravel, Stravinski ja Milhaud ammensivat siitä, ja Gershwin toi jazzin konserttisaliin teoksellaan Rhapsody in Blue (1924). Brasiliassa Villa-Lobos yhdisti Bachin ja kansanmusiikin; hän myös uudisti perusteellisesti kitaraohjelmistoa.