Tansseja, luuttuja ja madrigaaleja

Renessanssissa ei laulettu vain kirkossa. Linnoissa, kauppiaiden taloissa ja kapakoissa tanssittiin, soitettiin luuttua ja laulettiin moniäänisesti pöydän ympärillä. Tuolloin myös soittimet itsenäistyivät: ensimmäistä kertaa julkaistiin runsaasti pelkästään niille kirjoitettua musiikkia.

Soitinperhe jokaiselle rekisterille

Renessanssin soitinrakentajat valmistivat soittimia kokonaisina perheinä, hyvin korkeasta mataliin, kuin kuoro: nokkahuiluja, viola da gamboja, krumhorneja, šalmeja… Soitettiin consortissa, pienessä yhtyeessä, joko yhden perheen soittimin tai soittimia sekoittaen. Ulkoilmaan ja seremonioihin äänekkäät soittimet (šalmit, sakbutit eli pasuunan esi-isät); kamariin hiljaiset (luuttu, gambat, nokkahuilut).

Luuttu, soittimien kuningas

Luuttu pyöreine, puolikkaan päärynän muotoisine runkoineen ja taaksepäin taivutettuine kaulineen oli niin harrastajien kuin virtuoosienkin lempisoitin. Sen musiikkia ei kirjoitettu viivastolle vaan tabulatuuriksi: viivat esittävät kieliä, ja numerot tai kirjaimet osoittavat nauhat. Se on täsmälleen nykyisen kitaratabulatuurin periaate! Italiassa Francesco da Milanoa ylistettiin ihmeellisenä luutunsoittajana; Englannissa John Dowland (1563–1626) kirjoitti hienostuneen melankolisia lauluja ja kappaleita, kuten Flow, my tears ja Lachrimae.

Espanjassa suosittiin kitaranmuotoista vihuelaa. Vuonna 1536 Luis de Milán julkaisi El Maestron, soittimen ensimmäisen painetun kirjan, ja vuonna 1546 Alonso Mudarra painatti varhaisimmat tunnetut kappaleet kitaralle, jossa oli silloin neljä kuoroa (kieliparia).

Tanssien aikakausi

Renessanssin tanssit esiintyvät usein pareittain: hidas, arvokas kaksijakoinen tanssi ja sen perään vilkas kolmijakoinen, joskus samaa sävelmää muunneltuna käyttäen.

• Pavane: hidas ja majesteettinen, kulkue, jossa tullaan nähdyiksi.
• Gaillarde: vilkas, kolmijakoinen, täynnä hyppyjä.
• Branle: kaikille avoin ketju- tai piiritanssi, jolla on lukemattomia alueellisia muunnelmia.
• Allemande, courante, volta… osa niistä siirtyi barokkisarjaan.

Kustantajat julkaisivat tanssikokoelmia yhtyeille, kuten Tielman Susato Antwerpenissä (1551). Vuonna 1589 Langresin kaniikki Jehan Tabourot julkaisi anagrammisella kirjailijanimellä Thoinot Arbeau teoksen Orchésographie, oppaan, joka kuvaa kunkin tanssin askeleet sävelmineen. Yhdestä sen branlesta tuli 1900-luvulla englantilainen joululaulu Ding Dong Merrily on High:

M:4/4
L:1/4
Q:1/4=100
K:G
G G A/G/ F/E/ | D3 D | E G G F | G2 G2 |
G G A/G/ F/E/ | D3 D | E G G F | G2 G2 |]

Ja tässä on alku kappaleesta Greensleeves, englantilaisesta sävelmästä, joka on dokumentoitu vuodesta 1580 (sitkeästä legendasta huolimatta sen tekijä ei ole Henrik VIII). Huomaa keinuva kolmijakoisuus ja modaalinen väri: ensin G, sitten Gis:

M:6/8
L:1/8
Q:3/8=56
K:Am
A | c2 d e3/2f/ e | d2 B G3/2A/ B | c2 A A3/2^G/ A | B2 ^G E2 |]

Chanson ja madrigaali: sanojen maalaamista

Ranskassa polyfoninen chanson on eloisa, usein kertova tai veijarimainen. Clément Janequin tuli kuuluisaksi kuvailevista kappaleista, kuten La Guerre (Marignanon taistelusta), jossa äänet jäljittelevät trumpetteja, huutoja ja tykkien jylinää.

Italiassa madrigaali sävelsi suurta runoutta (Petrarca, myöhemmin Tasso ja Guarini) neljästä kuuteen äänelle. Sen periaate: saada sinut kuulemaan sanojen merkitys. Taivaasta kertova fraasi nousee korkealle, huokaus katkeaa taukoon, tuska ilmaistaan dissonanssilla. Tätä kutsutaan sanamaalailuksi. Madrigalistit etsivät yhä rohkeampia tehoja: Carlo Gesualdo ujutti mukaan hämmentäviä kromaattisia kulkuja.

Suurin madrigalisti oli Claudio Monteverdi, joka julkaisi elinaikanaan kahdeksan madrigaalikirjaa. Noin vuonna 1600 teoreetikko Giovanni Maria Artusi arvosteli julkisesti hänen liian vapaita dissonanssejaan. Monteverdi vastasi noudattavansa ”toista käytäntöä”, jossa teksti hallitsee musiikkia ja oikeuttaa vapaudet, jotka vanhat säännöt kielsivät. Tämä kiista avasi oven barokille ja oopperalle.

Englantiin madrigaalivillitys saapui vuosisadan lopulla Thomas Morleyn ja Thomas Weelkesin myötä: usein kevyitä kappaleita, täynnä iloisia ”fa-la-la”-kertosäkeitä.

Mitä kuunnella

• Selkeä tanssisyke kahdessa tai kolmessa ja säännölliset fraasit.
• Vanhojen soittimien sointivärit: šalmien ohut, nasaali ääni, gambojen samettisuus, luutun herkkä karheus.
• Madrigaalissa musiikki, joka vaihtaa luonnettaan joka säkeellä tekstiä seuratakseen.

Kuuntele

• Tielman Susato: tansseja kokoelmasta Danserye (1551).
• John Dowland: Flow, my tears; Lachrimae-pavane gambaconsortille.
• Clément Janequin: La Guerre.
• Monteverdi: madrigaali neljännestä tai viidennestä kirjasta, esimerkiksi Cruda Amarilli.