Oopperan ja basso continuon synty

Noin vuonna 1600 jokin kallistui. Kahden vuosisadan tasavertaisten äänten polyfonian jälkeen italialaiset muusikot halusivat yhden äänen laulavan selvästi etualalla ja ilmaisevan henkilöhahmon intohimoja – iloa, vihaa, epätoivoa – niin kuin he uskoivat kreikkalaisen tragedian näyttelijöiden tehneen. Muutamassa vuodessa tästä ajatuksesta syntyi lajityyppi, ooppera, ja säestystekniikka, joka hallitsi puolitoista vuosisataa: basso continuo.

Firenze: oppineet haaveilevat antiikin draamasta

1570- ja 1580-luvulla oppineet, runoilijat ja muusikot kokoontuivat kreivi Giovanni de' Bardin taloon Firenzessä: heidät tunnetaan nimellä Firenzen camerata. Heidän joukossaan oli Vincenzo Galilei, luutunsoittaja ja teoreetikko (sekä tähtitieteilijä Galileon isä). He valittivat, että polyfonia hukutti sanat toisiinsa punoutuvien äänten alle. Heidän ratkaisunsa oli säestetty monodia: sooloääni lausuu tekstin joustavasti muutaman soinnun tukemana.

Vuonna 1600 Firenzessä, Maria de' Medicin ja Ranskan kuninkaan Henrik IV:n häiden juhlallisuuksissa, Jacopo Peri esitti kokonaan lauletun Euridicen: vanhimman oopperan, jonka musiikki on säilynyt. Seitsemän vuotta myöhemmin Mantovan hovissa Claudio Monteverdi esitti L'Orfeon (1607). Monteverdi vuodatti siihen koko madrigaalitaitonsa: monipuolinen orkesteri, kuoroja, tansseja, aarioita ja hetkiä, joissa Orfeuksen laulu muuttuu anomiseksi. Se on lajin ensimmäinen mestariteos, ja sitä esitetään yhä.

Resitatiivi ja aaria

Ooppera järjestyi pian kahden laulutavan ympärille:

• resitatiivi, puhetta lähellä oleva laulu, joka vie juonta eteenpäin: laulaja seuraa sanojen luontevaa rytmiä niukan säestyksen päällä;
• aaria, jossa toiminta pysähtyy, jotta henkilö voi ilmaista tunteen oikealla melodialla, usein toistoin. Myöhemmin da capo -aariasta (A–B–A) tuli vakiintunut muoto, ja laulaja koristeli paluuosan vapaasti.

Vuonna 1637 Venetsiaan avattiin ensimmäinen julkinen oopperatalo, San Cassiano: nyt kuka tahansa saattoi ostaa lipun. Ooppera siirtyi ruhtinaallisista juhlista muodikkaaksi huvitukseksi, ja pian Venetsiassa oli useita teattereita. Monteverdi, nyt venetsialainen, kirjoitti siellä Poppean kruunauksen (n. 1643). Barokkioopperan suurimpia tähtiä olivat kastraatit, korkea- ja voimakasääniset laulajat, joita ihailtiin virtuositeetin vuoksi, kuten Farinelli 1700-luvulla.

Basso continuo, barokin moottori

Sooloäänen alla täytyy olla harmoniaa. Säveltäjä kirjoittaa vain bassolinjan, joskus pienin numeroin, jotka osoittavat soinnut (numeroitu basso). Yksi tai useampi muusikko toteuttaa sen improvisoiden: cembalo tai urut, luuttu, teorbi (suuri pitkäkaulainen luuttu) tai kitara sointuja varten ja usein sello, viola da gamba tai fagotti vahvistamaan bassoa. Tätä ryhmää, joka soittaa ”jatkuvasti” alusta loppuun, kutsutaan continuoksi. Sitä tavataan lähes kaikessa musiikissa vuosien 1600 ja 1750 välillä: oopperoissa, kantaateissa, sonaateissa ja konsertoissa.

Continuon ansiosta barokkimusiikki ajatellaan alhaalta ylöspäin: vankka basso ja melodia, soinnut niiden välissä. Se on jazzin ja popin sointukaavioiden suora esi-isä; niissäkin säestys improvisoidaan merkkien pohjalta.

Yhdestä bassokaavasta tuli jopa valituksen symboli: laskeva kulku puolisävelaskelin kvartin verran (esimerkiksi G:stä D:hen). Purcell käyttää sitä yhä uudelleen toistettuna (ostinatobasso) Didon kuoleman alla. Tässä kuvio sellaisena kuin se esiintyy monen säveltäjän teoksissa (havainnollistava esimerkki):

M:3/4
L:1/4
Q:1/4=60
K:Gm clef=bass
G,3 | ^F,3 | =F,3 | =E,3 | _E,3 | D,3 |]

Ranska ja Englanti

Ranskassa nuorena Pariisiin tullut firenzeläinen Jean-Baptiste Lully (1632–1687) nousi Ludvig XIV:n musiikin johtajaksi. Vuonna 1672 hän sai Académie royale de musiquen (Pariisin oopperan) etuoikeuden ja loi runoilija Philippe Quinault'n kanssa musiikkitragedian (tragédie en musique), jossa tanssilla, kuoroilla ja ranskalaisen lausunnan mukaan muotoillulla resitatiivilla on suuri osa. Hän vakiinnutti myös ranskalaisen alkusoiton: hidas, majesteettinen pisteellisin rytmein etenevä jakso ja sen jälkeen nopea jakso. Hänen kuolemansa tuli kuuluisaksi: johtaessaan Te Deumia hän iski jalkaansa raskaalla sauvalla, jolla tahtia lyötiin, ja haava tulehtui.

Englannissa Henry Purcell (1659–1695) kirjoitti 1680-luvun lopulla lyhyen oopperan Dido ja Aeneas, jonka loppuaaria When I am laid in earth perustuu kromaattiseen ostinatobassoon. Myöhemmin 1700-luvulla Rameau uudisti ranskalaisen oopperan, ja kilpailu italialaisen maun kanssa puhkesi Querelle des Bouffons -kiistaksi (1752).

Mitä kuunnella

• Etualalla oleva sooloääni, hyvin ilmeikäs, vuorotellen lausuva (resitatiivi) ja melodinen (aaria).
• Basso continuo: cembalo, urut tai luuttu soittaa sointuja koko ajan soivan basson yllä.
• Affektit: jokainen aaria maalaa yhden intohimon, usein saman alusta loppuun.
• Laulajien improvisoimat koristeet, erityisesti toistoissa.

Kuuntele

• Monteverdi: L'Orfeo, alun toccata ja aaria Possente spirto.
• Purcell: Dido ja Aeneas, aaria When I am laid in earth.
• Lully: alkusoitto ja tanssi oopperasta Armide (1686).
• Rameau: Les Indes galantes (1735).