Moderni jazz: bebop, cool, modaalinen, free, fuusio

1940-luvun alussa swing oli Amerikan populaarimusiikkia. Mutta jotkut nuoret muusikot tunsivat olonsa ahtaaksi: big bandeissa he soittivat kirjoitettuja sovituksia, joissa oli vähän tilaa sooloille. Keikkojensa jälkeen he kokoontuivat pieniin Harlemin klubeihin, kuten Minton's Playhouseen, jamisessioihin, joissa he kokeilivat uusia ideoita. Parissakymmenessä vuodessa jazz keksi itsensä uudelleen useaan kertaan.

Bebop (1940-luku)

Saksofonisti Charlie Parker ja trumpetisti Dizzy Gillespie keksivät pianisti Thelonious Monkin ja rumpali Kenny Clarken kanssa bebopin. Tempot nopeutuivat, sävelmistä tuli unisonossa soitettuja mutkittelevia linjoja, ja harmoniat täyttyivät laajennetuista soinnuista ja substituutioista. Rumpali piti tempoa symbaalilla ja korosti vapaasti bassorummulla. Enää ei tanssittu: kuunneltiin. Pianisti Bud Powell siirsi tämän kielen koskettimille puhaltimen tapaan soittavalla oikealla kädellä ja muutamaan säveleen supistetulla vasemmalla kädellä. Monk vaali ainutlaatuista tyyliä, joka koostui hiljaisuuksista, dissonansseista ja huumorista.

Bebop perustuu ii–V–I-kulkuun, jonka läpi muusikot kiitävät. Solistien alla kontrabasso soittaa walking bassoa (kävelevää bassoa): yksi sävel iskua kohden, joka yhdistää soinnut kävellessään. Tässä tätä oppituntia varten keksitty linja sointujen Dm7 – G7 – Cmaj7 päälle (huomaa kromaattiset sävelet, jotka ”tähtäävät” seuraavaan sointuun):

M:4/4
L:1/4
Q:1/4=140
K:C clef=bass
"Dm7" D, F, A, ^G, | "G7" G, F, D, ^C, | "Cmaj7" C, E, G, B,, | "Cmaj7" C,4 |]

Cool ja hard bop (1950-luku)

Vuosina 1949 ja 1950 trumpetisti Miles Davis levytti sovittaja Gil Evansin ja saksofonisti Gerry Mulliganin kanssa pehmeämpiä sessioita vaimein värein (käyrätorvi, tuuba); ne koottiin myöhemmin nimellä Birth of the Cool. Cool jazz suosi pidättyvyyttä ja hienovaraisia sovituksia; länsirannikolla Chet Baker ja Dave Brubeck tarjosivat siitä elegantteja versioita (vuonna 1959 Brubeckin albumi Time Out uskalsi käyttää 5 ja 9 iskun tahtilajeja).

Samaan aikaan New Yorkissa hard bop veti toiseen suuntaan: enemmän bluesia, enemmän gospelia, enemmän energiaa. Art Blakey ja hänen Jazz Messengersinsä, pianisti Horace Silver ja trumpetisti Clifford Brown olivat sen johtohahmoja.

Modaalinen jazz (1959)

Vuonna 1959 Miles Davisin albumi Kind of Blue, jolla soittivat John Coltrane, Cannonball Adderley ja pianisti Bill Evans, ehdotti toisenlaista tapaa improvisoida: jatkuvasti vaihtuvien sointujen seuraamisen sijaan muusikot pysyvät pitkään yhdessä moodissa. Tila avautuu ja musiikki hengittää. Doorinen moodi (valkoiset koskettimet D:stä D:hen) on käytetyin. Tässä yleinen esimerkki: asteikko ja sitten kaksi sointua, jotka keinuvat moodista poistumatta.

M:4/4
L:1/8
Q:1/4=120
K:C
"Dm7" D E F G A B c d | "Dm7" [DFAc]4 "Em7" [EGBd]4 | "Dm7" [DFAc]8 |]

Bill Evans keksi triossaan (basisti Scott LaFaro ja rumpali Paul Motian) tasavertaisten äänten kolmenkeskisen keskustelun sekä vasemman käden pohjasävelettömät voicingit, jotka muovaavat pianisteja yhä tänään.

Coltrane, free jazz ja fuusio (1960–1970-luku)

John Coltrane vei harmonian äärimmilleen Giant Stepsillä (levytetty 1959) ja kääntyi sitten modaaliseen, hengelliseen musiikkiin A Love Supremella (1965). Saksofonisti Ornette Coleman (The Shape of Jazz to Come, 1959; Free Jazz, 1961) ja pianisti Cecil Taylor hylkäsivät sointukierron: tämä oli free jazzia, vakiintuneista muodoista vapautettua improvisaatiota. 1960-luvun lopulla Miles Davis jälleen kerran kytki soittimet sähköön: Bitches Brew'llä (1970) hän avasi tien jazzrockille eli fuusiolle, jota jatkoivat Herbie Hancock, Chick Corea ja Weather Report -yhtye. Vuonna 1975 Keith Jarrett improvisoi Kölnissä soolopianokonsertin, jonka äänitteestä tuli yksi myydyimmistä jazzalbumeista.

Mitä kuunnella

• Bebop: pieni yhtye, nopeat tempot, kulmikkaat unisonosävelmät, pitkät virtuoosiset soolot.
• Cool: pehmeät soundit, kohtuulliset tempot, huolelliset sovitukset.
• Hard bop: energiaa, bluesia ja gospelia, voimakas rummutus.
• Modaalinen: vähän sointuja, pitkiä jaksoja yhdessä moodissa, mietiskelevä tunnelma.
• Free: ei vakiintuneita sointuja tai tempoa, huutoja, tekstuureja.
• Fuusio: sähköpiano, syntetisaattorit, sähköbasso, rock- ja funkrytmit.

Kuuntelulista

• Charlie Parker ja Dizzy Gillespie (1940-luku), Thelonious Monk soolona.
• Miles Davis: Kind of Blue; Bill Evans Trio Village Vanguardissa (1961).
• John Coltrane: A Love Supreme; Ornette Coleman: The Shape of Jazz to Come.
• Herbie Hancock: Head Hunters (1973); Keith Jarrett: The Köln Concert (1975).