Nykymusiikki (1945–2026)

Toisen maailmansodan jälkeen säveltäjäsukupolvi halusi aloittaa alusta. Boulezin ja Stockhausenin ympärillä totaalinen sarjallisuus laajensi sarjan ajatuksen kaikkiin parametreihin: sävelkorkeuteen, kestoon, dynamiikkaan, ataakkiin. Heidän opettajansa Messiaen keksi omat moodinsa ja rytminsä ja merkitsi intohimoisesti muistiin linnunlaulua.

Teknologia avasi uusia maailmoja. Vuonna 1948 Pierre Schaeffer sävelsi radiossa konkreettista musiikkia (musique concrète) äänitetyistä äänistä; elektroninen musiikki ja myöhemmin tietokone mahdollistivat äänet, joita ei ole missään soittimessa.

Yhdysvalloissa John Cage antoi roolin sattumalle ja hiljaisuudelle; teoksessa 4′33″ (1952) salin äänistä tulee teos. Hän myös ”preparoi” pianon työntämällä ruuveja ja kumia kielten väliin. 1960-luvulla minimalismi (Riley, Reich, Glass) palasi tasaiseen sykkeeseen ja lyhyiden, hitaasti muuttuvien kuvioiden toistoon.

Nykymusiikki on tänään moninaista: jotkut säveltäjät palaavat melodiaan ja tonaliteettiin (Arvo Pärt), toiset sekoittavat sitä maailmanmusiikkiin, elektroniikkaan tai elokuvamusiikkiin. Pianisteille se tarjoaa uusia leikkikenttiä: klustereita, resonanssia, toistoon perustuvia kappaleita, epäsäännöllisiä tahtilajeja.