Miksi musiikin historiaa?

Kun soitat Bachin menuettia, Chopinin valssia tai Scott Joplinin ragia, avaat ikkunan toiseen aikaan. Jokaisessa kappaleessa näkyvät sen synnyttäneen aikakauden jäljet: saatavilla olleet soittimet, paikat, joissa soitettiin, yleisö, jolle musiikki oli tarkoitettu, ja ilmassa leijuneet ajatukset. Tämän historian tunteminen ei tarkoita vuosilukujen luettelemista: se auttaa sinua ymmärtämään kuulemaasi ja soittamaan harjoittelemaasi paremmin.

Kaksi perhettä vuoropuhelussa

Usein erotetaan kaksi perhettä, ja sivuston aikajana näyttää ne rinnakkain:

• Taidemusiikki (laajassa merkityksessä myös ”klassinen”): kirjoitettu nuoteiksi, koulutettujen muusikoiden säveltämä, esitetty kirkossa, hovissa, oopperassa ja myöhemmin konserttisalissa. Sillä on tekijä ja vakiintunut versio, ja sen voi soittaa vuosisatoja myöhemmin täsmälleen niin kuin se on kirjoitettu.
• Populaarimusiikki: laulut, tanssit, juhlien ja työn sävelmät, sitten ragtime, blues, jazz, tango, rock… Pitkään se siirtyi suullisesti, ihmiseltä toiselle, ilman nuotteja. Se muuttuu jokaisen sukupolven myötä, eikä sen tekijää usein tiedetä.

Mikään muuri ei ole koskaan erottanut näitä kahta perhettä. Taidemusiikin säveltäjät ammensivat jatkuvasti aikansa tansseista ja lauluista: barokkisarja koostuu tansseista, Haydn ujuttaa talonpoikaissävelmiä sinfonioihinsa, Chopin kirjoittaa masurkkoja, Bartók kiertää kyliä tallentamassa lauluja. Vastavuoroisesti jazz ja populaarilaulu lainasivat taidemusiikin harmoniaa ja soittimia.

Kirjoitettu ja suullinen

Se, mitä tiedämme varhaisesta musiikista, riippuu lähes kokonaan siitä, mitä on kirjoitettu muistiin. Euroopan varhaisin säilynyt nuottikirjoitus, jota on jäljellä merkittäviä määriä, on peräisin 800-luvulta; sitä ennen eurooppalaisesta musiikista jäi vain kuvauksia, kuvia ja muutama harvinainen katkelma. Musiikki, jota ei kirjoitettu – talonpoikien, katusoittajien ja kylätanssien musiikki – on varhaisilta vuosisadoilta lähes kadonnut. Vasta Edisonin fonografi (1877) mahdollisti itse äänen tallentamisen.

Tässä on sävelmä, jonka jokainen ranskalainen lapsi tuntee ja jota kukaan ei ole oppinut nuoteista: se kulki suusta suuhun sukupolvelta toiselle.

M:4/4
L:1/4
Q:1/4=100
K:C
C C C D | E2 D2 | C E D D | C4 |]
w: Au clair de la lu-ne, mon a-mi Pier-rot

Aikakausia, ei lokeroita

Historioitsijat jakavat eurooppalaisen taidemusiikin laajoihin aikakausiin: keskiaika, renessanssi, barokki, klassismi, romantiikka ja sitten 1900- ja 2000-luvun suuntaukset. Nämä nimitykset ovat käteviä, mutta ne annettiin jälkikäteen: Bach ei tiennyt olevansa ”barokkisäveltäjä”. Vuosiluvut ovat karkeita maamerkkejä, ja aikakaudet menevät päällekkäin: vuonna 1820 vanha klassinen tyyli ja nuori romantiikka jakavat samat konserttisalit.

Kuuntele ”kuin historioitsija”

Kun kohtaat tuntemattoman kappaleen, kysy itseltäsi viisi yksinkertaista kysymystä. Niiden avulla voit usein arvata aikakauden muutaman vuosikymmenen tarkkuudella.

1. Mitkä soittimet? Pelkät äänet, luuttu, cembalo, piano, orkesteri, sähkökitara?
2. Millainen tekstuuri? Yksi melodia (monofonia), useita tasavertaisia toisiinsa punoutuvia ääniä (polyfonia) vai soinnuilla säestetty melodia?
3. Millainen harmonia? Yksinkertaisia, odotettuja sointuja vai rikkaita, liukuvia, joskus dissonoivia värejä?
4. Millainen rytmi? Vapaa syke, joka seuraa sanoja, tasainen tanssi vai synkopoitu (iskujen väliin osuva) rytmi?
5. Millainen muoto? Säkeistöt ja kertosäe, yhä uudelleen palaava teema vai suuret, toisistaan poikkeavat jaksot?

Kurssin lopussa yhteenveto-oppitunti palaa näihin kysymyksiin taulukolla, joka kattaa kaikki aikakaudet.

Kuuntele

• Gregoriaaninen laulu, sitten Couperinin cembalokappale, sitten Mozartin sonaatti, sitten Chopinin nokturni: kuuntele kustakin minuutti ja pane merkille, mikä muuttuu.
• Oman seutusi kansanlaulu kahden eri esittäjän laulamana: huomaa pienet erot sävelmässä ja sanoissa, merkki suullisesta perinteestä.