Ragtime: piano, joka svengasi ennen jazzia

1890-luvun Amerikassa piano oli kaikkialla: perheiden olohuoneissa, baareissa, tanssisaleissa ja Mississippiä alas höyryävillä jokilaivoilla. Keskilännen afroamerikkalaiset pianistit keksivät sillä eloisan musiikin, jossa melodia tuntuu kompastelevan iloisesti horjumattoman säestyksen päällä. Sitä kutsuttiin ragtimeksi, luultavasti sanoista ”ragged time” (”repaleinen aika”).

Ragtimen resepti

• Vasen käsi lyö täysin tasaista marssisykettä: matala bassosävel iskulla, keskirekisterin sointu iskujen välissä. Tämä on ”umpa”-basso.
• Oikea käsi soittaa synkopoitua melodiaa (katso synkooppi): iskujen väliin lyötyjä ja niiden yli pidettyjä säveliä, jotka kuulostavat tulevan ”etuajassa”.
• Muoto tulee sotilasmarssista, joka oli John Philip Sousan ansiosta hyvin muodikas: useita 16 tahdin teemoja peräkkäin (esimerkiksi AABBACCDD), usein toisessa sävellajissa oleva ”trio”.

Vertaa ”suoraa” tahtia ja synkopoitua tahtia tässä oppituntia varten kirjoitetussa esimerkissä: jälkimmäisessä lyhyt–pitkä–lyhyt-kuvio siirtää aksentteja.

M:2/4
L:1/16
Q:1/4=80
K:C
c2e2 g2e2 | c e2g2 e c2 | c2e2 g2e2 | c e2g2 e c2 |]

Scott Joplin, ragtimen kuningas

Scott Joplin (n. 1868–1917), entisen orjan poika, oppi soittamaan pianoa Texasissa ja ryhtyi kiertäväksi pianistiksi. Asetuttuaan Sedaliaan Missouriin hän julkaisi vuonna 1899 Maple Leaf Ragin, joka sai nimensä klubista, jossa hän soitti. Se oli valtava menestys: nuotteja myytiin satojatuhansia kappaleita, ja ne elättivät sekä Joplinin että hänen kustantajansa John Starkin. Tässä alku sellaisena kuin Joplin sen kirjoitti:

M:2/4
L:1/16
Q:1/4=90
%%staves {RH LH}
V:RH clef=treble
V:LH clef=bass
K:Ab
[V:RH] z A[Ee]A c[Ee]2G | [Ee]GB[Ee]- [Ee]4 | z A[Ee]A c[Ee]2G | [Ee]GB[Ee]3 z [Ee] |]
[V:LH] [A,,A,]2[E,A,C]2 [E,A,C]2[=A,,=A,]2 | [B,,B,]2[E,G,D]2 [E,G,D]2[E,,E,]2 | [A,,A,]2[E,A,C]2 [E,A,C]2[=A,,=A,]2 | [B,,B,]2[E,G,D]2 [E,G,D]2[E,,E,]2 |]

Joplin piti itseään vakavana säveltäjänä, ei pelkkänä viihdyttäjänä. Hän painatti joihinkin nuotteihinsa varoituksen, ettei ragtimea saa koskaan soittaa nopeasti; hän kirjoitti harjoituskirjan School of Ragtime (1908) ja oopperan Treemonisha, jota hän ei koskaan nähnyt kokonaan lavastettuna. Se kantaesitettiin kunnolla vasta vuonna 1972, ja Joplinille myönnettiin postuumisti Pulitzer-palkinto vuonna 1976.

Hänen ympärillään loistivat muut ”klassisen” ragtimen säveltäjät: James Scott ja Joseph Lamb sekä Tom Turpin, jonka Harlem Rag (1897) oli ensimmäisiä afroamerikkalaisen säveltäjän julkaisemia rageja.

Pianola

Ragtime kukoisti myös erään koneen ansiosta: itsesoittavan pianon eli pianolan. Palkeiden käyttämä rei'itetty paperirulla liikuttaa koskettimia: piano soittaa itsestään. 1900-luvun alussa rullia myytiin miljoonia, ja nopea, rytmikäs ragtime sopi niille täydellisesti. Joplin itse levytti muutaman rullan elämänsä loppupuolella. Fonografin ohella se oli ensimmäisiä tapoja levittää esitystä ilman esittäjää.

Ragtimesta jazziin ja takaisin

Noin 1917–1920 ragtime meni pois muodista. Mutta se oli valmistanut maaperän: Harlemin stride-pianistit (James P. Johnson, Fats Waller) laajensivat sen vasenta kättä ja lisäsivät improvisaation, ja New Orleansin yhtyeet omaksuivat sen synkoopit. Myös eurooppalaiset säveltäjät kiinnostuivat: Debussy kirjoitti Golliwogg's Cakewalkin (1908), Stravinsky Ragtimen (1918), Satie Ragtime du paquebot'n Paradeen. Vuonna 1970 pianisti Joshua Rifkin levytti Joplinin rageja kuin kamarimusiikkia; vuonna 1973 elokuva Puhallus (The Sting) käytti kappaletta The Entertainer, ja ragtime palasi jokaiseen pianoon.

Mitä kuunnella

• Soolopiano (tai pieni yhtye), jossa vasen käsi pomppii basson ja soinnun välillä.
• Synkopoitu melodia, usein toistetuin sävelin tai kirkkain oktaavein.
• Kohtuullinen marssitempo, kaksijakoinen.
• Selkeästi rajatut 16 tahdin jaksot, kuten marssissa.

Kuuntelulista

• Joplin: Maple Leaf Rag, The Entertainer, Solace, Elite Syncopations.
• Turpin: Harlem Rag; James Scott: Frog Legs Rag.
• Aikakauden pianolarullat, joita on usein julkaistu uudelleen.