Tango (1880–2026)

1800-luvun lopulla Buenos Aires ja Montevideo ottivat vastaan satojatuhansia siirtolaisia, enimmäkseen italialaisia ja espanjalaisia. Työläiskaupunginosissa ja kaupunkien laitamilla heidän musiikkinsa sekoittui kuubalaiseen habaneraan, argentiinalaiseen milongaan sekä afroargentiinalaisiin ja afrouruguaylaisiin rytmeihin. Tästä sekoituksesta syntyi tango, jota soittivat aluksi pienet huilun, viulun ja kitaran yhtyeet.

1900-luvun alussa siirtolaisten tuoma saksalaisperäinen pieni nappikonsertiina, bandoneon, otti paikkansa yhtyeissä: sen syvästä, valittavasta äänestä tuli tangon ääni. Tango voitti Pariisin noin vuonna 1913 ja palasi sitten Argentiinaan tämän menestyksen hohteessa. Vuonna 1917 Carlos Gardel lauloi kappaleen Mi noche triste, jota pidetään usein ensimmäisenä ”tangolauluna”: siitä lähtien tango kertoi menetetystä rakkaudesta ja kaipuusta.

1940-luku oli suurten orkestereiden (orquestas típicas) kulta-aikaa, ja ne saivat koko Buenos Airesin tanssimaan. Sitten Astor Piazzolla loi tango nuevon, joka ammensi Bachista, jazzista ja modernista musiikista ja oli tarkoitettu kuunneltavaksi pikemmin kuin tanssittavaksi.

Tangon rytmin tunnistaa helposti: voimakkaasti korostettu 4/4, usein jaettuna 3+3+2, terävät aksentit (marcato), dramaattiset hidastukset ja pysähdykset. Habanera-rytmi, jonka kuulee esimerkiksi Scott Joplinin Solacen vasemmassa kädessä, on yksi sen esi-isistä.