Romantiikka (1810–1900)

1800-luvun alussa taiteilijat ja kirjailijat vaativat oikeutta ilmaista omia tunteitaan: intohimoa, melankoliaa, unelmia, rakkautta luontoon. Säveltäjä ei ollut enää hovin tai kirkon palvelija vaan itsenäinen taiteilija, joka eli konserteista, oppilaista ja julkaisuista.

Piano muuttui perusteellisesti: Érardin kaksoislaukaisu (jonka ansiosta säveltä voi toistaa hyvin nopeasti), metallirunko, suurempi kielten jännitys, laajempi koskettimisto. Soittimesta tuli voimakas ja laulava, ja se löysi tiensä jokaiseen porvariskotiin. Liszt keksi soolopianon resitaalin; Chopin sävelsi lähes yksinomaan soittimelleen.

Romanttinen musiikki rakastaa yhtä lailla lyhyitä, runollisia luonnekappaleita (nokturni, impromptu, sanaton laulu, lapsuuden kuvia) kuin valtavia teoksia (Brahmsin sinfoniat, Verdin ja Wagnerin oopperat). Harmonia rikastui kromatiikalla ja kaukaisilla modulaatioilla; oikea pedaali verhoaa soinnin.

Tempo muuttui joustavammaksi (rubato: yhdeltä säveleltä ”varastetaan” aikaa ja annetaan se takaisin toiselle). Musiikki kertoi tarinoita ja maalasi maisemia: tämä on ohjelmamusiikkia Berliozin Symphonie fantastiquesta Lisztin sinfonisiin runoelmiin. Kitaralla Tárrega loi modernin tekniikan perustan.