Keskiaika (800–1400)

Parhaiten tuntemamme keskiajan musiikki on kirkkomusiikkia: gregoriaaninen laulu, munkkien latinaksi laulama yksiääninen melodia ilman säestystä. Pitkään se opittiin ulkoa. 800-luvun tienoilla ilmestyivät neumit: tekstin yläpuolelle kirjoitetut pienet merkit, jotka muistuttavat melodian muodosta antamatta tarkkoja sävelkorkeuksia.

1000-luvulla munkki Guido Arezzolainen ehdotti, että sävelet sijoitettaisiin vaakasuorille viivoille – nykyisen nuottiviivaston esi-isä. Hän opetti laulajiaan myös löytämään sävelet tavuilla ut, re, mi, fa, sol, la, jotka oli otettu eräästä latinankielisestä hymnistä. Ensimmäistä kertaa laulaja pystyi lukemaan melodian, jota ei ollut koskaan kuullut.

Vähitellen ääniä alettiin pinota päällekkäin: tämä on polyfonia eli moniäänisyys. Noin vuonna 1200 Pariisin Notre-Damessa Léonin ja Pérotin kirjoittivat kaksi-, kolme- ja lopulta neliäänisiä teoksia. 1300-luvulla Ars nova toi tarkemman tavan merkitä rytmiä, ja Guillaume de Machaut sävelsi yhden ensimmäisistä yhden säveltäjän kokonaan säveltämistä moniäänisistä messuista.

Kirkon ulkopuolella trubaduurit (Etelä-Ranskassa) ja truveerit (pohjoisessa) lauloivat hovirakkaudesta kansankielellä fiidelin, luutun tai harpun säestyksellä. Suurinta osaa heidän säestyksistään ei koskaan kirjoitettu muistiin: nykyesittäjät rekonstruoivat ne.