Impressionismi (1890–1930)

Sana tulee maalaustaiteesta (Monet, Renoir), eikä Debussy itse pitänyt siitä. Silti se tavoittaa uuden lähestymistavan: sen sijaan, että musiikki kehittelisi teemoja kuin väittelyä, se luo tunnelman, heijastuksen, usvan, meren.

Harmonian rooli muuttui. Sointujen ei enää tarvinnut ”purkautua”: niistä nautittiin niiden värin vuoksi, ja niiden annettiin liukua rinnakkain. Debussy käytti kokosävelasteikkoa (ei puolisävelaskelia), pentatonista asteikkoa (pianon mustat koskettimet), vanhoja moodeja ja noonisointuja. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hän kuuli jaavalaista gamelania, joka jätti häneen pysyvän jäljen.

Pianosta tuli sointivärien soitin: runsaasti oikeaa pedaalia, hyvin hiljaista dynamiikkaa, äärirekistereitä. Klassisiin muotoihin kiintyneempi Ravel oli erinomainen orkestroija; hänen Boléronsa (1928) on oppitunti orkestraatiosta yhden toistuvan teeman varassa.

Debussyn ystävä Erik Satie kulki toista tietä: yksinkertaisuutta, huumoria, hypnoottista toistoa (Gymnopédies, Gnossiennes). Hän osoitti jo kohti 1900-luvun minimalismia.