Choro ja brasilialainen musiikki (1870–2026)

Noin vuonna 1870 Rio de Janeirossa muusikot soittivat muodikkaita eurooppalaisia tansseja (polkkaa, valssia, schottischea) omalla tavallaan ja lisäsivät afrobrasilialaisista rytmeistä peräisin olevia synkooppeja. Huilisti Joaquim Callado kokosi yhteen huilun, cavaquinhon ja kitarat: syntyi choro (kirjaimellisesti ”itku”), virtuoosinen soitinmusiikki, joka nimestään huolimatta on iloista.

Chorossa on omat roolinsa: huilu tai mandoliini laulaa melodian, cavaquinho (pieni nelikielinen kitara) pitää rytmin, ja seitsemänkielinen kitara soittaa bassossa vastamelodioita, baixarioita. 1900-luvulla Pixinguinha teki siitä hienostunutta taidetta; Villa-Lobos ammensi siitä Choroissaan ja kitarakappaleissaan.

Samba syntyi Riossa 1900-luvun alussa afrobrasilialaisissa yhteisöissä; vuonna 1916 rekisteröityä kappaletta Pelo Telefone mainitaan usein ensimmäisenä äänitettynä sambana. Siitä tuli karnevaalin musiikki ja maan tunnus.

1950-luvun lopulla Antônio Carlos Jobim, runoilija Vinícius de Moraes ja laulaja-kitaristi João Gilberto hidastivat sambaa, keventivät sitä ja lisäsivät jazzsointuja: syntyi bossa nova (”uusi aalto”). The Girl from Ipanema kiersi maailman. Kitaristeille ja pianisteille bossa on rytmin koulu: basso iskulla, soinnut iskujen välissä.