Blues (1900–2026)

Blues syntyi 1800-luvun lopulla Amerikan etelävaltioissa, erityisesti Mississippin suistossa, orjuutettujen ihmisten jälkeläisten keskuudessa. Se peri työlaulut, spirituaalit ja afrikkalaisen kysymys–vastaus-perinteen. Se laulaa surusta, mutta myös huumorista ja tahdosta selvitä: bluesin soittaminen tarkoittaa usein oman ”bluesin” eli alakulon lievittämistä.

W. C. Handy muisteli kuulleensa noin vuonna 1903 Mississippin rautatieasemalla kitaristin, joka liu’utti veistä kieliä pitkin laulaessaan. Vuonna 1912 Handy julkaisi kappaleen The Memphis Blues, yhden ensimmäisistä julkaistuista blueseista; vuonna 1920 Mamie Smithin Crazy Blues oli hitti, joka avasi äänitysstudiot mustille muusikoille. 1920- ja 1930-luvuilla suiston bluesmiehet, kuten Charley Patton, Son House ja myöhemmin Robert Johnson, levyttivät yksin kitaroineen.

Bluesin ydin on kahdentoista tahdin kaava kolmella soinnulla (I, IV, V) ja asteikko, jossa joitakin säveliä ”taivutetaan”: terssi, kvintti ja septimi soitetaan hieman matalina; nämä ovat blue noteja. Pianolla boogie-woogie saa vasemman käden rullaamaan; kitarassa kieliä taivutetaan tai käytetään pullonkaulaa (slide).

Toisen maailmansodan jälkeen muusikot muuttivat Chicagoon ja kytkivät kitaransa vahvistimiin: syntyi Muddy Watersin sähköinen blues Chicagossa; muualla T-Bone Walker ja B.B. King saivat sähkökitaran laulamaan sooloäänenä. Tämä soundi ylitti Atlantin ja synnytti 1960-luvun brittirockin.