Romanttinen ooppera ja kansalliset koulukunnat

1800-luku oli oopperan suuri vuosisata. Jokaisessa pääkaupungissa oopperatalo oli paikka, jossa näyttäydyttiin ja innostuttiin ja jossa muotisävelmät syntyivät ennen kuin niitä soitettiin kaikkialla soittokunnissa, posetiiveissa ja olohuoneiden pianoissa. Se oli myös kansakuntien vuosisata: itsenäisyyttä tai yhtenäisyyttä vaativat kansat etsivät musiikistaan identiteettinsä ilmausta.

Italia: äänen valtakausi

Vuosisadan alussa italialainen ooppera tarkoitti bel cantoa (”kaunista laulua”): pitkiä, notkeita melodioita, häikäisevää koloratuuria, tunteen palveluksessa olevaa virtuositeettia. Rossini (Sevillan parturi, 1816), Bellini (Norma, 1831) ja Donizetti (Lucia di Lammermoor, 1835) olivat sen mestareita; Chopin jumaloi Belliniä, ja sen kuulee hänen nokturneissaan.

Sitten tuli Giuseppe Verdi (1813–1901). Nabuccolla (1842) hän saavutti ensimmäisen suuren voittonsa; maanpakoon joutuneiden heprealaisorjien kuorosta Va, pensiero tuli myöhemmin Italiassa isänmaallinen symboli. Ennen kaikkea Verdi tavoitteli dramaattista totuutta: vahvoja henkilöitä, polttavia ristiriitoja, suoria ja unohtumattomia melodioita. Rigoletto (1851), Trubaduuri ja La traviata (1853), Aida (kantaesitys Kairossa 1871) ja vanhoilla päivillä Otello (1887) sekä komedia Falstaff (1893) merkitsevät yli puolen vuosisadan uraa. Kun hän kuoli vuonna 1901, koko Italia suri häntä.

Wagner: oopperasta tulee draamaa

Verdin kanssa samana vuonna syntynyt Richard Wagner (1813–1883) halusi jotain aivan muuta. Hänen mielestään oopperan piti olla kokonaistaideteos, jossa runous, musiikki, lavastus ja näytteleminen ovat yhtä. Hän kirjoitti libretonsa itse, usein germaanisista myyteistä ammentaen, ja hylkäsi aarioiden ja resitatiivien vuorottelun orkesterin kantaman jatkuvan musiikin hyväksi.

Hänen päätyökalunsa on johtoaihe (leitmotiv): lyhyt musiikillinen aihe, joka liittyy henkilöön, esineeseen tai ajatukseen (sormus, miekka, kohtalo…) ja joka palaa, muuntuu ja yhdistyy muihin, jolloin orkesteri voi kertoa sen, mitä henkilöt eivät tiedä tai halua sanoa. Elokuvamusiikki perisi tämän tekniikan suoraan.

Hänen Nibelungin sormuksensa käsittää neljä oopperaa ja noin viisitoista tuntia musiikkia. Saadakseen sen esitetyksi haluamallaan tavalla Wagner rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n avulla oman teatterinsa Bayreuthiin, orkesteri piilotettuna näyttämön alle; koko sarja kantaesitettiin siellä vuonna 1876. Teoksessa Tristan ja Isolde (1865) hänen kromaattinen harmoniansa, joka ei tunnu koskaan purkautuvan, avasi tien koko modernille musiikille. Hänen vaikutuksensa oli valtava, ja hänen antisemitistiset kirjoituksensa ovat luoneet pitkän varjon hänen perintönsä ylle.

Pariisi ja ranskalainen ooppera

Pariisi houkutteli kaikkia säveltäjiä suurella oopperalla (grand opéra), ylellisellä viisinäytöksisellä spektaakkelilla baletteineen ja kuoroineen (Meyerbeer, Hugenotit, 1836). Myöhemmin tulivat Gounod'n Faust (1859) ja Bizet'n Carmen (1875), joka otettiin aluksi huonosti vastaan ja on nykyään maailman esitetyimpiä oopperoita. Ja Offenbach nauratti pääkaupunkia operetilla.

Kansalliset koulukunnat

Maissa, jotka olivat keisarikuntien vallan alla (Böömi, Puola, Unkari, Norja, Suomi) tai jotka halusivat erottautua Saksasta ja Italiasta (Venäjä, Espanja), säveltäjät ammensivat maansa kansanlauluista ja -tansseista, historiasta ja legendoista.

• Venäjä: Glinkaa pidetään oopperallaan Henki tsaarin puolesta (1836) venäläisen musiikin isänä. Sitten ”Viisikko” (Balakirev, Cui, Borodin, Musorgski, Rimski-Korsakov), lähes kaikki itseoppineita, halusi venäläistä musiikkia vapaana länsimaisista koulukunnista: Musorgskin Boris Godunov ja Näyttelykuvia, Rimski-Korsakovin Šeherazade. Konservatoriokoulutuksen saanut Tšaikovski yhdisti venäläisen värin eurooppalaiseen perinteeseen.
• Böömi: Smetana kirjoitti oopperan Myyty morsian (1866) ja sinfonisten runojen sarjan Má vlast (”Isänmaani”), jonka Vltava (Moldau) seuraa joen kulkua. Dvořák sävelsi Slaavilaisia tansseja ja Amerikan-vuosinaan sinfonian Uudesta maailmasta (1893).
• Norja: Grieg kirjoitti pianolle Lyyrisiä kappaleita ja näyttämömusiikin Ibsenin näytelmään Peer Gynt (1876).
• Espanja: Albéniz (Iberia) ja Granados (Goyescas) toivat rytmit ja andalusialaisen kitaran pianolle.
• Sekä Chopin Puolan puolesta, Liszt Unkarilaisine rapsodioineen ja Sibelius ja Finlandia (1899) Suomen puolesta.

Tässä on alku Griegin Peer Gyntin Aamutunnelmasta (transponoituna C:hen): pieni pastoraalinen kuvio, joka keinuu edestakaisin kuin hitaasti nouseva aurinko.

M:6/8
L:1/8
Q:3/8=50
K:C
G E D C D E | G E D C D E | G E G A E A | G E D C3 |]

Ja englannintorven teema Dvořákin sinfonian Uudesta maailmasta hitaasta osasta (Largo) (transponoituna C:hen), yksinkertainen kuin kansanlaulu:

M:4/4
L:1/8
Q:1/4=50
K:C
E3 G G4 | E3 D C4 | D2 E2 G2 E2 | D8 |]

Mitä kuunnella

• Verdillä: suorat laulumelodiat, voimakkaat kuorot, tarmokkaat rytmit, äänten palveluksessa oleva orkesteri.
• Wagnerilla: jatkuva orkesterivirta, toistuvat johtoaiheet, kromaattinen harmonia, joka lykkää purkausta loputtomiin.
• Kansallisissa koulukunnissa: kansanlaulun käänteitä, tanssirytmejä, länsimaiselle korvalle epätavallisia asteikkoja ja värejä.

Kuuntele

• Verdi: Va, pensiero (Nabucco); La traviatan Brindisi.
• Wagner: Tristanin ja Isolden alkusoitto; Valkyyrioiden ratsastus.
• Bizet: Carmenin Habanera.
• Smetana: Moldau; Musorgski: Näyttelykuvia; Grieg: Peer Gynt; Dvořák: sinfonia Uudesta maailmasta.