Trubaduurit, organum ja Ars nova

Gregoriaaninen laulu on vain osa keskiajan maisemaa. 1000- ja 1300-luvun välillä kaksi maailmaa muuttui rinnakkain: kirkon ulkopuolella runoilija-muusikot keksivät rakkauslaulun; katedraaleissa laulajat oppivat pinoamaan useita melodioita päällekkäin. Näin syntyi polyfonia, yksi länsimaisen musiikin suurista keksinnöistä.

Trubaduurit ja rakkauslaulu

Etelä-Ranskassa 1000-luvun lopulta lähtien trubaduurit sävelsivät lauluja oksitaaniksi, kansan kielellä, latinan sijaan. Vanhin, jonka runoja on säilynyt, oli mahtava ylimys, Vilhelm IX Akvitanialainen. Heidän lempiaiheensa oli hovirakkaus, saavuttamattoman naisen kunnioittava palvonta. Pohjoisessa truveerit tekivät samaa muinaisranskaksi, Saksassa minnelaulajat. Truveereista Adam de la Halle kirjoitti 1200-luvun lopulla teoksen Jeu de Robin et de Marion, paimennäytelmän, jossa vuoropuhelu ja laulut vuorottelevat.

Nämä laulut kirjoitettiin muistiin ilman tarkkaa rytmiä ja ilman säestystä: käsikirjoitukset antavat vain melodian ja sanat. Teksteistä ja kuvista tiedämme, että niitä säestettiin fiideleillä (viuluun esi-isillä), harpuilla, luutuilla ja huiluilla. Siksi nykyesittäjät rekonstruoivat säestykset kukin omalla tavallaan: saman laulun kaksi levytystä voivat kuulostaa hyvin erilaisilta.

Organum: toisen äänen lisääminen

Jo 800-luvulla eräs tutkielma (Musica enchiriadis) kuvaa tavan koristella laulua: toinen ääni kahdentaa gregoriaanisen melodian kvarttia tai kvinttiä alempana, sävel säveltä vastaan. Tätä kutsutaan organumiksi. Sointi on ontto ja juhlallinen, hyvin erilainen kuin sointumme. Tässä periaate sovellettuna jo tuntemasi hymnin Ut queant laxis alkuun (havainnollistava esimerkki):

M:none
L:1/8
Q:1/8=100
K:C
[F,C] [G,D] [_B,F] [G,D] [A,E] [G,D] |]

Vähitellen toinen ääni vapautui: se liikkui vastaliikkeessä ja kiemurteli sitten pitkinä laulukuvioina laulun yllä, joka venytettiin hyvin pitkiksi säveliksi. Alkuperäistä laulua kantavaa ääntä kutsutaan tenoriksi (latinan sanasta tenere, pitää): siitä tulee äänialaa tarkoittava sanamme.

Pariisin Notre-Dame noin vuonna 1200

Notre-Damen katedraalia oli rakennettu vuodesta 1163, kun sen laulajat tekivät siitä Euroopan musiikillisen keskuksen. Siihen liittyy kaksi nimeä: Léonin, jonka ansioksi luetaan suuri kirja kaksiäänisiä organumeja koko kirkkovuodelle (Magnus liber organi), ja Pérotin, joka laajensi sitä ja uskaltautui kolmi- ja jopa neliäänisiin teoksiin, kuten Viderunt omnes ja Sederunt principes. Ylä-äänet tanssivat toistuvin rytmikuvioin (rytmiset moodit) bordunan tavoin venytetyn tenorin yllä: hypnoottista ja säteilevää, goottilaisen arkkitehtuurin mittakaavassa.

1200-luvulla ilmestyi uusi muoto, motetti: ylä-äänille lisättiin sanat, joskus eri tekstejä laulettuina samanaikaisesti, latinaksi ja ranskaksi, hengellistä ja maallista sekaisin!

Ars nova ja Guillaume de Machaut

Noin vuonna 1320 Philippe de Vitryyn liitetyt tutkielmat kuvaavat ”uutta taidetta”, Ars novaa. Hienojakoisemman nuottikirjoituksen ansiosta nuottiarvo voitiin jakaa kahteen yhtä helposti kuin kolmeen, ja rytmeistä tuli vaihtelevampia ja eloisampia. Nämä rohkeudet herättivät huolta: paavi Johannes XXII moitti 1320-luvulla kirjoittamassaan tekstissä uusia muusikoita melodioiden pilkkomisesta ja pyhän laulun hukuttamisesta.

Tämän tyylin suuri mestari on Guillaume de Machaut (n. 1300–1377), runoilija ja säveltäjä, Reimsin tuomiokapitulin kaniikki. Hän kirjoitti kiinteämuotoisia lauluja (balladeja, rondeauita, virelai'ita), motetteja sekä Messe de Nostre Dame -messun (1360-luvun alku), vanhimman tunnetun yhden säveltäjän kokonaisen polyfonisen messun. Hän huolehti itse siitä, että hänen teoksensa kopioitiin hienoihin käsikirjoituksiin: yksi ensimmäisistä muusikoista, joka halusi jättää jälkipolville koko tuotantonsa. Hänen rondeau'nsa Ma fin est mon commencement (”Loppuni on alkuni”) on nokkela arvoitus: yksi ääni laulaa toisen melodian takaperin.

Tansseja ja kaupunkien musiikkia

Säilynyt on myös muutamia soitinnallisia tansseja, kuten 1200- ja 1300-luvun estampieita, sekä pyhiinvaeltajien laulukokoelmia, kuten Montserratin Llibre Vermell (1300-luku) tai Kastilian Alfonso X:n hovissa 1200-luvulla koottu Cantigas de Santa Maria. Yhä laulettava saksalainen joululaulu In dulci jubilo juontaa sekin juurensa 1300-luvulle.

Mitä kuunnella

• ”Avoimet” konsonanssit: kvintit, kvartit ja oktaavit hallitsevat; terssit ovat vielä harvinaisia loppukohdissa.
• Päällekkäiset äänet, jotka kulkevat kukin omaa tietään, usein eri nopeuksilla, hitaan tenorin yllä.
• Toistuvat, tanssilliset rytmit, Notre-Dame-koulussa usein kolmijakoisia.
• Hyvin tunnistettavat kadenssit (fraasien loput), joissa äänet sulkeutuvat oktaaviin tai kvinttiin.

Kuuntele

• Pérotin: Viderunt omnes (neliääninen organum).
• Guillaume de Machaut: Messe de Nostre Dame; rondeau Ma fin est mon commencement.
• Trubaduurilaulu, esimerkiksi Bernart de Ventadornin, kahtena eri esityksenä.
• Montserratin Llibre Vermell; soitinnallinen estampie.