1900-luvun murrokset: Stravinsky, Schönberg, Bartók

1900-luvun alussa Eurooppa koki ennennäkemättömän kiihtymisen: sähkö, autot, lentokoneet, elokuva ja sitten ensimmäinen maailmansota. Taiteet etsivät uusia kieliä: Picasson kubismi, Kandinskyn abstraktio, Freudin psykoanalyysi Wienissä. Musiikissa kolme hahmoa ruumiillistaa kolme erilaista murrosta: Schönberg kyseenalaisti tonaalisuuden, Stravinsky teki rytmistä raa'an voiman, Bartók lähti kyliin etsimään salonkien Eurooppaa vanhempaa musiikkia.

Schönberg: tonaalisuuden loppu

Lähes kolmen vuosisadan ajan länsimainen musiikki oli perustunut tonaalisuuteen: keskussäveleen (toonikaan) ja sointuihin, jotka luovat jännitteen ja purkavat sen. Wagnerilla, Mahlerilla tai Straussilla kromatiikka oli venyttänyt järjestelmää niin pitkälle, että se tuntui olevan pettämässä. Wieniläinen Arnold Schönberg (1874–1951) aloitti myöhäisromanttisessa hengessä ja teki sitten loikan noin 1908–1909: hänen musiikistaan tuli atonaalista, ilman toonikaa ja ilman sävelten välistä hierarkiaa. Vuonna 1912 Pierrot lunaire esitteli laulun ja puheen puolivälissä olevan äänenkäytön, jota kutsutaan nimellä Sprechgesang.

Järjestääkseen tämän vapauden Schönberg kehitti 1920-luvun alussa dodekafonisen menetelmän (kaksitoistasävelmenetelmän): kromaattisen asteikon kaksitoista säveltä asetetaan kiinteään järjestykseen, sävelriviin, joka antaa aineksen koko teokselle. Hänen oppilaansa Alban Berg (ooppera Wozzeck, kantaesitys 1925) ja Anton Webern (äärimmäisen tiiviitä kappaleita) muodostivat hänen kanssaan niin sanotun ”toisen wieniläiskoulun”. Esimerkki sävelrivistä ja sen käsittelystä on oppitunnissa 1900-luku.

Stravinsky: rytmin shokki

Rimski-Korsakovin venäläinen oppilas Igor Stravinsky (1882–1971) kirjoitti Sergei Djagilevin Venäläiselle baletille Pariisiin kolme balettia, jotka tekivät hänet kuuluisaksi: Tulilintu (1910), Petruška (1911) ja Kevätuhri. Kevätuhrin kantaesitys 29. toukokuuta 1913 Théâtre des Champs-Élysées'ssä aiheutti legendaariseksi muodostuneen mellakan. Järkyttävää oli: takovat soinnut, ennalta arvaamattomat aksentit, lähes joka tahdissa vaihtuvat tahtilajit, venäläisestä kansanmusiikista otetut lyhyet melodiat, joita toistetaan kuin loitsuja.

Tässä vaihtuvien tahtilajien periaate tätä oppituntia varten kirjoitetussa esimerkissä (ei lainaus): perussyke (kahdeksasosa) pysyy samana, mutta ryhmät pitenevät ja lyhenevät varoittamatta.

M:2/4
L:1/8
Q:1/8=240
K:C
!>!c2 e g | [M:3/8] !>!f e d | [M:2/4] !>!c B c d | [M:5/8] !>!e2 !>!d c B | [M:3/8] !>!c3 |]

Petruškassa Stravinsky myös pinoaa päällekkäin kaksi kaukaista sävellajia (tätä kutsutaan polytonaalisuudeksi). Ajatusta on helppo kokeilla pianolla: oikea käsi soittaa Fis-duurisoinnun, vasen käsi C-duurisoinnun (yleinen esimerkki):

M:4/4
L:1/4
Q:1/4=90
%%staves {RH LH}
V:RH clef=treble
V:LH clef=bass
K:C
[V:RH] ^c ^A ^F ^A | ^c2 ^f2 |]
[V:LH] [C,E,G,]2 [C,E,G,]2 | [C,E,G,]4 |]

Sodan jälkeen Stravinsky vaihtoi suuntaa: Pulcinellassa (1920) hän käsitteli 1700-luvun musiikkia uudelleen modernein harmonioin. Tämä oli uusklassismia, jota myös Prokofjev, Poulenc ja Hindemith seurasivat. Stravinsky keksi itsensä uudelleen koko elämänsä ajan ja omaksui 1950-luvulla jopa sarjallisen tekniikan.

Bartók: kansanmusiikkia syvältä

Vuodesta 1905 lähtien Béla Bartók (1881–1945) kiersi Unkarin, Romanian ja Slovakian maaseutua, usein ystävänsä Zoltán Kodályn kanssa, mukanaan vahatelafonografi. Hän tallensi tuhansia talonpoikaislauluja ja transkriboi ne tieteellisellä tarkkuudella. Niistä hän löysi vanhoja moodeja, epäsymmetrisiä rytmejä (5, 7 tai 9 iskun tahtilajeja) ja melodioita, joilla ei ollut mitään tekemistä 1800-luvulla suosittujen ”unkarilaisten” salonkisävelmien kanssa. Tämä aines ruokki hänen koko tuotantoaan: Romanialaiset kansantanssit, pianolle kirjoitettu Mikrokosmos, kuusi jousikvartettoa, Konsertto orkesterille (1943).

Mitä kuunnella

• Atonaalisuus (Schönberg, Berg, Webern): ei ”kotisäveltä”, johon kaikki palaa; jännitteisiä intervalleja, jyrkästi vastakkaisia ilmaisullisia eleitä.
• Eteenpäin ajava rytmi (Stravinsky, Bartók): siirtyneet aksentit, vaihtuvat tahtilajit, itsepäiset ostinatot, korostetut lyömäsoittimet.
• Kansanomaiset värit (Bartók, Kodály): vanhat moodit, lyhyet toistuvat melodiat, epäsäännölliset tanssirytmit.
• Uusklassismi: vanhat muodot (sarja, concerto grosso), selkeät tekstuurit, mutta tarkoituksella ”rouhivat” soinnut.

Kuuntelulista

• Stravinsky: Kevätuhri, Petruška, Sotilaan tarina.
• Schönberg: Verklärte Nacht (vielä tonaalinen), Pierrot lunaire; Berg: viulukonsertto.
• Bartók: Romanialaiset kansantanssit, Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle, Konsertto orkesterille.