Myöhäisromantiikka: Brahms, Tšaikovski, Mahler, Strauss

1800-luvun jälkipuoliskolla romantiikka ei hiipunut: se kasvoi, tiivistyi ja haarautui. Orkesterit paisuivat, sinfoniat pitenivät, harmonia kyllästyi kromatiikalla. Tämän sukupolven säveltäjät olivat kasvaneet Beethovenin, Schubertin ja Chopinin parissa, ja kaikki kohtasivat saman kysymyksen: mitä heidän jälkeensä on enää sanottavaa? Kukin vastasi omalla tavallaan, ja juuri se tekee aikakaudesta, noin vuodesta 1860 ensimmäiseen maailmansotaan, niin rikkaan.

Kaksi riitelevää leiriä

Noin vuonna 1860 Saksan musiikkielämä jakautui kahtia. Toisella puolella oli Lisztin ja Wagnerin ”uussaksalainen koulukunta”: musiikin piti kertoa tarina, seurata runoa tai draamaa, ja harmonian piti uskaltaa yhä enemmän. Tristanin ja Isolden alkusoitosta (kantaesitys 1865) kuuluisine sointuineen, joka ei koskaan oikeastaan purkaudu, tuli tämän rohkeuden tunnus. Toisella puolella olivat ne, joiden mielestä musiikki riitti sellaisenaan, ilman ohjelmaa: Johannes Brahms sijoitettiin tähän leiriin, usein vastoin hänen tahtoaan. Kiista kiihdytti kriitikoita ja lehtiä; jälkikäteen kuulemme siinä lähinnä kaksi toisiaan täydentävää tapaa viedä romantiikan perintöä eteenpäin.

Brahms, rakentaja

Vuonna 1833 Hampurissa syntyneen ja Wieniin asettuneen Brahmsin löysivät nuorena Robert ja Clara Schumann; Robert esitteli hänet ylistävässä artikkelissa vuonna 1853. Brahms työskenteli hitaasti ja tuhosi paljon: hänen ensimmäinen sinfoniansa kantaesitettiin vasta vuonna 1876 vuosien epäröinnin jälkeen, niin raskaana Beethovenin varjo häntä painoi. Hän kirjoitti neljä sinfoniaa sekä Saksalaisen requiemin, konserttoja, runsaasti kamarimusiikkia ja paljon lauluja.

Hänen musiikkinsa on tiheää ja lämmintä: paljon väliääniä, syviä bassoja ja mieltymys monitulkintaisiin rytmeihin. Hänen lempikeinonsa on hemiola: kolmijakoisessa tahtilajissa hän ryhmittelee sävelet kahteen, jolloin kaksi kolmen iskun tahtia kuulostaa hetken kolmelta kahden iskun tahdilta. Kuuntele vaikutusta: keinunta horjahtaa ja palaa sitten jaloilleen.

M:3/4
L:1/4
Q:1/4=100
K:C
G, C E | G2 F- | F E2 | D3 | C3 |]

Tahdeissa 2 ja 3 jokainen sävel kestää kaksi iskua ja ylittää tahtiviivan: kolme ”suurta iskua” levittäytyy kahdelle tahdille (tätä oppituntia varten kirjoitettu esimerkki). Brahms käyttää sitä jatkuvasti valsseista op. 39 sinfonioihin. Seuraavalla vuosisadalla Arnold Schönberg ihaili tapaa, jolla Brahms osasi kasvattaa kokonaisen kappaleen pienestä, jatkuvasti muunnellusta aiheesta.

Tšaikovski, melodioiden mestari

Upouudessa Pietarin konservatoriossa koulutettu Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840–1893) yhdisti eurooppalaisen ammattitaidon venäläiseen lyyrisyyteen. Hän oli harvoja suuria sinfonikkoja, jotka kirjoittivat myös tanssille: Joutsenlampi (kantaesitys 1877), Prinsessa Ruusunen (1890) ja Pähkinänsärkijä (1892) tekivät baletista täysivaltaisen musiikillisen lajityypin. Hänen viimeinen sinfoniansa, Pathétique, kantaesitettiin vuonna 1893 muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Tässä on joutsenteema, jonka oboe soittaa väreilevien jousten yllä:

M:4/4
L:1/8
Q:1/4=80
K:Bm
f4 B c d e | f3 d f3 d | f3 B d B G d | B4- B e d c |]

Pitkä pidetty sävel, nouseva asteikko, nyyhkäysten kaltaiset toistuvat sävelet: siinä on koko Tšaikovski, melodia joka laulaa ja kärsii.

Mahler ja Strauss: jättiläisorkesteri

Gustav Mahler (1860–1911) oli ennen kaikkea kuuluisa kapellimestari: hän johti Wienin hovioopperaa 1897–1907 ja sävelsi enimmäkseen kesäisin. Hänen yhdeksän valmista sinfoniaansa ovat kokonaisia maailmoja, joissa kansanlaulut, sotilastorvisignaalit, happamat valssit, koraalit ja hiljaisuudet elävät rinnakkain. Hänen kahdeksas sinfoniansa, joka kantaesitettiin Münchenissä vuonna 1910 satojen esiintyjien voimin, sai lempinimen ”Tuhannen sinfonia”.

Richard Strauss (1864–1949) vei pidemmälle Lisztin keksimää sinfonista runoa: orkesterikappaletta, joka kertoo tarinan tai kuvaa ajatusta (Don Juan, Till Eulenspiegel, Also sprach Zarathustra, jonka alku tuli kuuluisaksi elokuvasta 2001: Avaruusseikkailu vuonna 1968). Oopperassa Salome (1905) ja Elektra (1909) hipovat tonaalisuuden rajoja, ennen kuin Ruusuritari (1911) palaa haaveiltuun valssien Wieniin.

Mitä kuunnella

• Valtava orkesteri: kahdeksan käyrätorvea, tuubia, harppuja, runsaasti lyömäsoittimia, joskus urut ja kuoroja. Kontrastit ulottuvat kuiskauksesta jylinään.
• Hyvin kromaattinen harmonia: soinnut liukuvat puolisävelaskelin, modulaatiot seuraavat toisiaan, ja perussävellaji katoaa joskus näkyvistä.
• Valtavat kestot: Mahlerin sinfonia kestää usein yli tunnin.
• Pitkät, intensiiviset melodiat, usein jousilla tai vaskilla, suurin aalloin kohti huippua kohoten.
• Rubato (katso sanasto): tempo hengittää, hidastuu ja syöksyy eteenpäin.

Kuuntelulista

• Brahms: sinfonia nro 4, intermezzot op. 117 ja 118 pianolle, Saksalainen requiem.
• Tšaikovski: Joutsenlampi, pianokonsertto nro 1, sinfonia nro 6 ”Pathétique”.
• Mahler: sinfonia nro 1 (kolmas osa muuttaa lasten kaanonin Jaakko kulta mollissa soivaksi surumarssiksi), Adagietto sinfoniasta nro 5.
• Richard Strauss: Don Juan, Neljä viimeistä laulua.