Beethoven klassismista romantiikkaan

Harva säveltäjä on muuttanut yhtä perusteellisesti käsitystä siitä, mitä muusikkona oleminen on. Ludwig van Beethoven saapui Wieniin Haydnin ja Mozartin perillisenä; kuollessaan hän oli romanttisen taiteilijan perikuva: itsenäinen luoja, joka kamppailee kohtaloa vastaan ja kirjoittaa koko ihmiskunnalle ja jälkipolville ruhtinaan miellyttämisen sijaan.

Bonnista Wieniin

Beethoven syntyi Bonnissa joulukuussa 1770 muusikkosukuun Kölnin vaaliruhtinaan hoviin. Hänen isänsä, juomaan menevä laulaja, unelmoi tekevänsä hänestä uuden Mozartin ja patisti häntä ankarasti kosketinsoittimen ääreen. Vuonna 1792 nuorukainen lähti Wieniin opiskelemaan Haydnin johdolla; hän ei koskaan palannut. Siellä hän teki itsensä ensin tunnetuksi pianistina: häikäisevä improvisoija, jonka voimakas kosketus kerrottiin katkoneen aikansa pianojen kieliä.

Kuurous

1790-luvun loppua kohden hän alkoi menettää kuuloaan. Muusikolle se oli katastrofi, jota hän salasi pitkään. Lokakuussa 1802 Heiligenstadtin kylässä hän kirjoitti veljilleen pitkän kirjeen, jota ei koskaan lähetetty ja joka löydettiin hänen kuolemansa jälkeen: Heiligenstadtin testamentin. Siinä hän tunnustaa ajatelleensa elämänsä päättämistä ja kertoo vain taiteensa pidättäneen häntä, sillä hän halusi viedä sen päätökseen. Kuurous paheni lähes täydelliseksi; viimeisinä vuosinaan hänen kanssaan viestittiin kirjallisesti ”keskusteluvihkoissa”.

Itsenäinen säveltäjä

Beethoven ei koskaan toiminut vakituisessa virassa ruhtinaan palveluksessa. Hän eli julkaisuistaan, konserteistaan ja ihailijoinaan olleiden aristokraattien tuesta; nämä kohtelivat häntä lähes vertaisenaan: vuonna 1809 arkkiherttua Rudolf sekä ruhtinaat Lobkowitz ja Kinsky lupasivat hänelle vuotuiset tulot, jotta hän jäisi Wieniin. Hän piti itseään taiteilijana, ei palvelijana.

Yhdeksän sinfoniaa

Beethoven kirjoitti ”vain” yhdeksän sinfoniaa (Haydn kirjoitti yli sata), mutta jokainen on oma maailmansa: pidempi, voimakkaampi, henkilökohtaisempi.

• Kolmas, ”Eroica” (1803–1804), ennennäkemättömän laaja. Hänen oppilaansa Ferdinand Riesin mukaan Beethoven oli aikonut omistaa sen Napoleonille mutta raapi raivoissaan nimen pois kuultuaan, että tämä oli julistautunut keisariksi.
• Viides (1808), joka kasvaa kokonaan neljän sävelen aiheesta ja kulkee pimeydestä (c-molli) riemukkaaseen valoon (C-duuri).
• Kuudes, ”Pastoraalisinfonia”, kantaesitettiin samassa konsertissa ja kuvaa maaseutua: puro, linnunlaulu, myrsky.
• Yhdeksäs (1824), jonka finaalissa solistit ja kuoro laulavat Schillerin Oodia ilolle. Tarinan mukaan kantaesityksessä Beethoven, joka ei enää kuullut mitään, piti kääntää salia kohti, jotta hän näkisi yleisön taputtavan.

Tässä aihe, joka aloittaa viidennen sinfonian: kolme lyhyttä säveltä ja yksi pitkä, kahdella fermaatilla (sävelet pidetään niin kauan kuin kapellimestari haluaa):

M:2/4
L:1/8
Q:1/2=100
K:Cm
z GGG | !fermata!E4 | z FFF | D4- | !fermata!D4 |]

Ja Oodin ilolle teema, josta on tullut Euroopan unionin hymni: tarkoituksellisesti yksinkertainen, lähes kansanomainen askelittain etenevä melodia, jonka kuka tahansa voi laulaa.

M:4/4
L:1/4
Q:1/4=100
K:C
E E F G | G F E D | C C D E | E3/2 D/ D2 |
E E F G | G F E D | C C D E | D3/2 C/ C2 |]

Piano, elinikäinen laboratorio

Hänen kolmekymmentäkaksi pianosonaattiaan kattavat koko uran, Haydnia vielä lähellä olevista varhaisista sonaateista jättimäiseen Hammerklavieriin ja intiimeihin, näkemyksellisiin viimeisiin sonaatteihin. Lisäksi viisi pianokonserttoa, viulukonsertto, kuusitoista jousikvartettoa (viimeiset, joita moni aikalainen piti käsittämättöminä, kiehtovat yhä), yksi ainoa ooppera, Fidelio, ja suuri messu, Missa solemnis. Viimeisen luvun oppitunti Klassismi (n. 1750–1820) tarkastelee, miten hänen teoksiaan soitetaan pianolla.

Hänen luomistyönsä jaetaan usein kolmeen kauteen: ensimmäinen Haydnin ja Mozartin perinteessä, toinen ”sankarillinen” suurten, valloittavien teosten kausi (noin vuodesta 1802) ja viimeinen, sisäänpäin kääntyneempi ja kokeellisempi. Jako on kätevä mutta kaavamainen.

Silta romantiikkaan

Beethoven säilytti klassiset muodot (sonaatti, sinfonia, kvartetto) mutta venytti niitä, ravisteli niitä ja latasi niihin tunnetta ja ristiriitaa: rajuja kontrasteja, iskujen väliin osuvia aksentteja, valtavia kehittelyjä, koodeja, joista tulee uusia kehittelyjä. Hän kuoli Wienissä 26. maaliskuuta 1827; tuhannet seurasivat hänen hautajaissaattoaan, Schubert heidän joukossaan. Jokaiselle 1800-luvun säveltäjälle hän oli sekä esikuva että musertava varjo.

Mitä kuunnella

• Äkilliset kontrastit: pianissimo ja sitten fortissimo, odottamattomat aksentit (sforzandot).
• Hellittämätön työ pienten aiheiden parissa, jotka kulkevat läpi koko kappaleen.
• Kamppailun ja voiton tunne: mollista duuriin, hehkuvia finaaleja.
• Myöhäisteoksissa mietiskelevää musiikkia, fuugia, muunnelmia, jotka tuntuvat pysäyttävän ajan.

Kuuntele

• Sinfoniat nro 3, 5, 6 ja 9.
• Pianosonaatit ”Pathétique”, ”Kuutamosonaatti” ja ”Appassionata”.
• Pianokonsertto nro 5, ”Keisarikonsertto”.
• Jousikvartetto op. 131.