Viulu, sonaatti ja konsertto

1600-luvulla soitinmusiikki lakkasi olemasta pelkkä laulumusiikin serkku. Se keksi omat muotonsa ja omat virtuoosinsa, ja yhdestä soittimesta tuli sen tähti: viulusta. Barokin lopulla kaksi puhtaasti soitinnallista lajityyppiä hallitsi Eurooppaa: sonaatti ja konsertto.

Cremona ja viulun kulta-aika

Viulu ilmestyi Pohjois-Italiaan 1500-luvulla, ensin tanssisoittimena, jota pidettiin jalon gamban rinnalla hieman rahvaanomaisena. Pienessä Cremonan kaupungissa soitinrakentajasuvut hioivat sen täydelliseksi: Amatin suku, sitten Antonio Stradivari (n. 1644–1737) ja Giuseppe Guarneri ”del Gesù”. Heidän voimakas- ja laulavasointiset soittimensa kuuluvat nykyään maailman arvokkaimpiin esineisiin, ja solistit soittavat niillä yhä. Viulu voi laulaa kuin ihmisääni, hyppiä nopeissa juoksutuksissa ja soittaa useita kieliä kerralla: siitä tuli virtuoosin soitin.

Corelli: sonaatti ja concerto grosso

Roomassa vaikuttanut viulisti Arcangelo Corelli (1653–1713) julkaisi vähän, mutta jokaisesta kokoelmasta tuli malli, jota jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa:

• triosonaatti: kaksi melodiasoitinta (usein kaksi viulua) ja basso continuo, eli kolme stemmaa (mutta usein neljä soittajaa!);
• sonaatti viululle ja continuolle, kokoelma op. 5 (1700);
• concerto grosso (op. 6, julkaistu hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1714): pieni solistiryhmä (concertino) keskustelee koko orkesterin (ripieno tai tutti) kanssa. Kahdeksas, ”jouluyötä varten tehty”, on yhä kuuluisin.

Erotettiin kirkkosonaatti (hitaita ja nopeita osia, melko vakava) ja kamarisonaatti (tanssisarja). Sana ”sonaatti” tarkoittaa yksinkertaisesti ”soitettua kappaletta”, joka esitetään soittimilla, vastakohtana ”kantaatille”, joka lauletaan.

Vivaldi ja soolokonsertto

Antonio Vivaldi (1678–1741), venetsialainen pappi ja viulisti, lempinimeltään ”punainen pappi”, opetti Ospedale della Pietàssa, orvoiksi jääneiden tai hylättyjen tyttöjen laitoksessa, jonka pelkästään naisista koostuva orkesteri houkutteli vierailijoita kaikkialta Euroopasta. Siellä hän kirjoitti satoja konserttoja – yli viisisataa on säilynyt – viululle, sellolle, huilulle, fagotille, mandoliinille…

Vivaldi vakiinnutti soolokonserton muodon:

• kolme osaa: nopea, hidas, nopea;
• nopeissa osissa ritornellomuoto: orkesteri soittaa tarmokkaan teeman (ritornellon), sitten solisti loistaa virtuoosisissa jaksoissa, orkesteri palaa ritornellon katkelmin muissa sävellajeissa ja niin edelleen, kunnes teema palaa lopuksi perussävellajissa.

Hänen Neljä vuodenaikaansa, jotka julkaistiin Amsterdamissa vuonna 1725, kuvaavat kukin yhtä vuodenaikaa sonettien saattelemina: kuulet lintuja, myrskyn, haukkuvan koiran, luistelijoita jäällä. Hänen kokoelmansa L'estro armonico (1711) teki niin suuren vaikutuksen, että nuori Bach sovitti useita sen konsertoista kosketinsoittimelle ja uruille. Silti Vivaldi kuoli köyhänä Wienissä, ja hänen musiikkinsa unohtui suurelta osin, kunnes se löydettiin uudelleen 1900-luvulla.

Porrastetut kontrastit

Barokkikonsertto rakentuu vastakohtaisuudelle: yksi kaikkia vastaan, voimakas hiljaista vastaan. Dynamiikka vaihtuu lohkoina, kuin portaiden askelmat, eikä asteittaisin crescendoin. Fraasi soitetaan usein voimakkaasti ja toistetaan sitten hiljaa kuin kaikuna. Tässä pieni tätä oppituntia varten kirjoitettu havainnollistus:

M:4/4
L:1/8
Q:1/4=100
K:D
!f!d2 A2 F2 A2 | B c d e d4 | !p!d2 A2 F2 A2 | B c d e d4 |]

Cembalo ja kosketinsoittimien viritys

Samaan aikaan cembalo eli kulta-aikaansa: François Couperin ja Jean-Philippe Rameau Ranskassa ja Domenico Scarlatti Espanjassa (yli viisisataa sonaattia) antoivat sille laajan ohjelmiston. Cembalisti soitti myös continuota lähes jokaisessa yhtyeessä. Muusikot etsivät tapoja virittää kosketinsoittimet niin, että kaikissa sävellajeissa voisi soittaa – ratkaiseva kysymys tulevan kannalta. Viimeisen luvun (piano historian halki) oppitunti Barokki (n. 1600–1750) käsittelee tätä ohjelmistoa ja sen soittamista pianolla.

Mitä kuunnella

• Eteenpäin ajava rytmi, tasainen ja tarmokas, joka etenee pysähtymättä.
• Selkeät kontrastit: solisti orkesteria vastaan, voimakas hiljaista vastaan.
• Ritornello, joka palaa kuin kertosäe eri sävellajeissa.
• Continuocembalo, joka kimaltaa jousten takana.

Kuuntele

• Corelli: Concerto grosso op. 6 nro 8, ”Joulukonsertto”.
• Vivaldi: Neljä vuodenaikaa; konsertto kokoelmasta L'estro armonico.
• Telemann, Albinoni: konserttoja oboelle tai trumpetille.
• Bach: Brandenburgilainen konsertto (1721), jossa concerto grosso kuulostaa uudistuneelta.